Huomasin eilen, että en ole tätä oikein osannut hehkuttaa ja juhlia. Kaksivuotinen treeni ja harjoittelu hiipi kuin varkain tavoitteeseensa, ja kun se lopulta tapahtui, sen oli jo niin hyvin sisäistänyt, ettei oikein osannut kunnolla riemuita. Hihkutaanpas nyt:
Jiippii! Hurraa, hurraa, hurraa! Mahtavaa! Mieletöntä! Jaakko ymmärtää kuvan merkityksen! Hän ymmärtää, että kuva tarkoittaa aina jotain asiaa! Meillä kommunikoidaan kuvin! Jeeee!
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että saamme Jaakolle uuden, monimutkaisemman kuvakansion, s3kä tabletin, joka toimii samoin kukin mainittu kansio, mutta tekniikkaa hyödyttäen.
Katselin tuota kuvan tilannetta, siksi sen ikuistinkin, koska pieni Jaakkoni näyttää siinä niiiin isolta pojalta. Kaikessa rauhassa katselee itse hakemaltaan tabletilta itse valitsemiaan ohjelmia, itsenäisesti. Ihan ite, koska hän haluaa. Kun vielä kaksi vuotta sitten ei jaksanut keskittyä liikkuvaan kuvaan edes viittä minuuttia.
Tunteet toki leiskuvat laidasta laitaan, niin kuin taitaa muillakin 5-6-vuotiailla, ja niiden hallitseminen on selkeästi työn takana. Puuskat menevät nopeasti ohi, hän rauhoittuu hetken omissa oloissaan, ja on taas iloinen itsensä. Yleensä en pysty päättelemään, mistä suuttumus johtuu.
Syksyllä Jaakko menee esikouluun. Tutustumassa on käyty puolin ja toisin, ja vaikka minua ahdistaakin päästää linnunpoikaseni maailmalle, on jo ehdottomasti sen aika. Koti ei voi enää tarjota Jaakolle kaikkea sitä, mitä erityislapsille suunnattu koulu pystyy. Neljä tuntia päivässä, sisältäen aamupiirin, itsenäistä työskentelyä, ohjaajan kanssa paritehtävät, syömistä ja ulkoilua. Taksi vie ja tuo. Kuulostaa aika hyvältä.
Kolikon kääntöpuolella saattaa odottaa hankalat iltapäivät, jos Jaakko väsyy eskarista kovasti. Vaan kyllä hän tottuu. Eikä sitä tiedä, Jaakko on jo niin iso, että saattaa jaksaa hyvinkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrothan, mitä ajatuksia sinussa heräsi?