Ilman kotikäsipariextraa

Mitään valitusmarinapostausta en ole aikeissa (katsotaan kuin käy) kirjoittaa, mutta täytyy hienovaraisesti ja hyvällä maulla myöntää, että nyt kyllä väsyttää. Toinen kokonainen yksinhuoltajapäivä takana, ja selvisin. Meni kaiken lisäksi ihan mukavasti, mutta olo on kyllä vetämätön. Enkä todellakaan saanut kaikkia hommia tehtyä. Nyt arvon, ripustanko vielä koneessa olevat pyykit kuivumaan, vai jätänkö sen aamuun. Niin muuten saa tehdä, on ollut joskus jossain Vinkkejä väsyneelle äidille -listassa. Vaikka ei saisikaan, niin sinne jäävät, jos niin päätän. Tunnustan, että joskus on ollut pakko laittaa ne uudestaan pikapesulle pyörimään, kun ovat odottaneet kuivumaan pääsyä liian kauan. Mutta ihan vaan joskus. Kyllä, saatte ristiinnaulita, jos koette tarvetta.

Heräsin aamulla autuaan tietämättömänä, onko tänään Jaakon toimintaterapiaa, vahvasti kallistuen vapaan aamun suuntaan. Minullahan pitäisi ne olla ylhäällä, mutta kas kummaa, kun hukkasin juuri saadut uudet ajat. Varmistin sitten terapeutilta tekstiviestillä, ja vastaukseksi saatiin varovainen kehotus saapua paikalle, jos onnistuu. Tietenkin onnistuu, enhän minä sitä tarkoittanut! Kunhan ei tyhjän pantiksi tulla. Noo, poikakolmikko bussiin ja takaisin, mikäs sen helpompaa. Paitsi että myöhässä, linja-auto. Meni kuulkaas viiden kilometrin matkaan 65 minuuttia. Kävellen olisin ollut nopeammin perillä, yksin tosin. Vielä ihmetellään, miksi ihmiset haluavat käyttää autoa. Olisikohan vartti mennyt pysäköimisineen samaan matkaan. Mutta uskollisesti paarustan julkisilla, etenkin kun auto on miehellä (mikä kieltämättä vähän himmentää sädekehääni). Takaisin tullessa piipahdimme pikaisesti kaupassa suklaatankkaukset hakemassa (Pätkikset lapsille, ja minulle isompi patukka, tunnustan), koska seuraavan sopivan vuoron lähtöön oli liikaa aikaa. Terapia kesti siis tunnin, ja matkoineen meillä meni reissuun yhteensä 3,5 tuntia. Onneksi ei ole päivässä juuri muuta tekemistä.

Joonatanille tuli varmaan loppumatkasta kuuma, koska sain pitkästä aikaa tuta, miltä tuntuu, kun melko täydessä bussissa itkee vauva täyttä kurkkua, ja se on minun vauvani! En saanut Joonatania millään rauhoittumaan, eikä matkaa toisaalta ollut jäljellä kuin vajaa 10 minuuttia, niin en nähnyt järkeväksi ottaa syliinkään. Olisimme perillä siinä ajassa, mikä minulta kuluisi vaavin syliin saamiseen. Yksi nainen meistä muutaman penkkirivin päässä tuijotteli murhaavasti ja piteli merkitsevästi sormeaan korvassaan. Ei sentään sanonut mitään, onneksi hänelle. Olisin saattanut unohtaa diplomatian siinä vaiheessa reissua. 

Tänään olikin vielä sitten sattumoisin motoriikkakerhoilta. Ahti ja Joonatan ehtivät  juuri nukkua päiväunet (Ahti ei yleensä nuku, mutta mummolareissun jäänteinä on nyt ne lähes joka päivä tarvinnut), kun tarvitsi pakata koko lauma uudestaan matkaan, tällä kertaa 45 minuutin harrastushetkeä varten. Siihen sentään kului vain tunti ja vartti matkoihin, mutta eipä ollut matkaakaan kuin pari kilometriä suuntaansa. Ahti ei jaksa varsinkaan illalla ihan noin pitkästi kävellä, joten osan matkaa mentiin julkisilla. Mikäs siinä, linja-autossa on tunnelmaa.

Jaakko totteli, Jaakko osasi istua kiltisti, odottaa sitä myöhässä olevaa bussia superkiltisti, jaksoi kävellä hienosti, Jaakko on paras.

Nyt se on siis lopullisesti todistettu, selviäisin kyllä yksinhuoltajana. Onneksi ei tarvitse. Tervetuloa kotiin, kulti, täällä odotellaan imuroimattoman lattian kanssa. Kun ei sitä kaikkea viitsi ja jaksa. (Noo, ehkä huomenna imuroin.)

Hatunnosto teille, jotka arkea omin voimin pyöritätte, tai ilman kotikäsipariextraa, vai miten se sanotaan.

Jaakon ensimmäinen harrastus

Voi että, tänään mulla oli mielestäni pitkästä aikaa kiva asu päällä, ja hiuksetkin kauniisti kiinni kammattuna, koska huono hiuspäivä. Enpä muistanut kuvia edes ajatella ennen kuin olin jo puoliksi yöpaidassa, mutta päätin jakaa hauskan säärystinviritelmäni kanssanne. Olkaa hyvä!

 

En olekaan vielä kertonut Jaakon uudesta harrastuksesta. Ihka ensimmäisestä, vaikka tomintaterapiaa olenkin tavallaan pitänyt myös "harrastuksena", siellä kun pompitaan trampoliinilla ynnä muuta mukavaa, heh. Olemme käyneet tammikuusta alkaen kerran viikossa motoriikkatunnilla, jossa mahdollistetaan ohjattu kieppuminen ja erilaisten taitojen harjoittelu siinä samassa. Erityislapsille tarkoitettu, joten ryhmä on pieni ja suvaitseva. Ei tule kummastuneita katseita, vaikka millaiseen menoon poika äityisi. 

Pääosassa on temppurata. Kiipeillään puolapuilla, potkitaan palloa maaliin, kävellään noilla yllä näkyvillä extrajaloilla, tehdään kuperkeikkaa ja sukelletaan tunnellin. Välillä saa heilua renkaissa tai kiivetä köyttä pitkin. Hernepussin heitto, keilojen välistä pujottelu ja vuorojaloin hyppiminen ohjeen mukaan ovat vielä pitkällisen harjoittelun päässä, mutta yllättävän hyvin Jaakko oppii koko ajan lisää kerta kerralta. Kuperkeikka tahtoo mennä päällä seisonnan harjoitteluksi (joku kuperkeikka, tyyylsää), mikä on kieltämättä vaikuttava temppu, mutta ei se mitä pyydetään. Kyllä poika osaa kuperkeikata sekä etu- että takaperin, mutta en ole ollenkaan varma, yhdistääkö hän sanaa itse liikkeeseen, eli onko ollenkaan perillä siitä, mitä haetaan. Oppinee vähitellen.

Tämä on ihanaa!

Tärkein tavoite täyttyy joka kerta. Jaakolla on hirmuisen hauskaa. Hän nauraa ääneen paljon, ja nauttii selvästi saadessaan pyöriä ja kieppua mielensä mukaan. Selkeästi rennosta pelottomuudesta on suorituksessa hyötyä, Jaakko tekee huimia loikkia ja kapuamisia, ja selviää aina ehjin nahoin. Päätyy kuin kissa jaloilleen. Isäparkansa saa kotona kauhistella, että ihanko se noin ylös kiipeää. No, kai nyt. Kun kerran osaa.

Tyypilliseen tapaani mietin, olisiko tämä pitänyt aloittaa jo aikaisemmin. Näin kiva juttu, olemmeko me nyt menettäneet yhden vuoden verran hauskaa harrastusta? Asiaa puntaroidessani tulin siihen tulokseen, että intuitiivisesti olin valinnut juuri oikean aloitusajankohdan. (Muuhun tulokseen nyt olisi ihan turhaa tullakaa.) Jaakon ohjattavuus on viimeisen vuoden aikana ottanut jättiharppauksia eteenpäin, eikä suinkaan ole kirkossa kuulutettu, että tämä harrastus olisi sujunut näin hyvin vaikkapa vuosi sitten. Nytkin saan välillä kipittää vesselin perään ja palauttaa napakasti takaisin tehtävien pariin.(Krhm. Okei, en minä nyt välttämättä ihan "kipitä"...)

Minullekin tulee kiva pieni treeni, pidän vielä Joonatania mukana repussa. Haluan suoda Ahdille isänsä kanssa kokonaisen tunnin laatuaikaa kahden kesken, kun se kerrankin on mahdollista kotona. Joonatan kikattelee jatkuvasti kaikelle, joten tuskinpa tuo mukanaolosta kärsii. Minä taas saan välillä tuplavoimailun, kun kannan tai nostan Jaakkoa jonkun radan läpi Joonatan lisäpainona jo valmiiksi. Ei valittamista!