Tikusta asiaa

Näin ihanat kengät sain äidiltäni. Vei lisäksi isommat lapset yöksi kotiinsa, vain Joonatan jäi meidän kanssamme. Saadaan vähän hengähtää. Olemmekin romanttisesti siivonneet koko päivän. Jospa nyt, kun vaavi nukkuu, tehtäisiin jotain vähän jännempää. Vaikka mikäs imuroinnin voittais.

Vappaalla!

Mummo tuli hoitamaan lapsosia. Näppäs vielä lisäksi niin kiva kuvan, että rikon vähän naamannäyttösääntöä. Ei ole niin päivän päälle. Sitten juhlimaan!

Kukamitähäh?

Ei nyt oikein kulje. Lapset valvottivat yöllä. Oli univelkaa jo ennestään. Mainitsinko jo, että nyt ei oikein kulje.

Paastokooma

Olenkohan maininnut, että Joonatan oppi lopulta noin viikko sitten seisomaan tukea vasten? Ehdinkin jo vähän odotella, milloin sen hoksaa.

Arvasittekin ehkä, etten mitään pitkiä jorinoita jaksakaan tänään kirjoittaa. Paastoaminen ja lastenhoito ovat huono yhdistelmä, varsinkin iltaa kohden on ihan lopussa. Nimeän tämän tilan innovatiivisesti paastokoomaksi.

Täältä sängyn pohjalta kirjoittelen. Päätin mennä tänään lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan kuitatakseni muutaman huonommin nukutun yön. Joonatanille taitaa tulla hampaita, joten öisin on tavallista levottomampaa, vaikka hampaiden saamiseen nähden aika helpolla pääsenkin. Hyvää yötä!

Itku silmässä

En minä ennen näin helposti itkeskellyt, mutta tänään sai kyllä vähän komentaa itseään, ettei olisi kesken leikin alkanut pillittämään. Ahdin kanssa koottiin junarata, ja yllättäen Jaakko, joka yleensä touhuilee omiaan ja käy korkeintaan tekemässä jonkun tuhoiskun vahingossa, tuli hymyillen paikalle, otti käteen junaratapalikan ja alkoi rakentaa. Sitten hän istui leikkimässä junilla hyvän tovin, ehdin kuvaamaankin. Meidän Jaakko, joka ei 3-vuotiaaksi mennessä leikkinyt vielä yhtään mitään, tutki ja pyöritteli leluja vaan! Nyt jopa jahtasi omalla junallaan minun junaani, ja nauroi, kun sanoin muka-vihaisena "heiii, se on MINUN junani, päästä irti". Tajusi siis vitsin, otti junan hetkeksi irti ja jahtasi uudestaan minun junani kiinni. Enpä olisi tätäkään päivää uskonut näkeväni, olin jo ajatellut, että Jaakko vain ei opi leikkimään, tekee sitten muuta. Uskomattoman ihanaa.

Otti tääkin leluista irti, minkä sai. Minulla on tällä hetkellä pehmolelujen säilytysongelma, odottavat karsimista ja majailevat esteettisesti Ikea-kassissa. Lyyli keksi sille vaihtoehtoisen käytön.

Tänään täytti Joonatan vuoden, siitä lisää ihan omana postauksenaan, vaikka mitään erityisempiä juhlia ei pidettykään. Tai ei kai niin pitäisi sanoa, ystäväpariskunta tuli kylään, ja mies loihti juhla-aterian. Minä leivoin lasten kanssa pullaa ja tein pikkukuppikakkuja, olin totaalisen myöhässä sillä seurauksella, että ystävät pääsivät seuraamaan koko prosessin alusta loppuun. Jospa se kävi ohjelmanumerosta.

Huomenna on paastopäivä, joten jos en tuttuun tapaan ole ihan kuollut illalla, kirjoittelen paastosta ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Ihan vain suppeasti omasta kapeasta näkövinkkelistäni, ja sekin on varmaan liikaa luvattu. 

Upsis, tästähän muodostui huono tapa

Blogin unohtamisesta siis. Pää saatiin auki, ja hällä väliä -asenne valtaa sinnikkään amatööribloggaajamme. No, päähänpinttymät eivät ole terveellisiä ja täydellisyys on tylsää. Mutta onpa tylsää vuoden lopulla kehuskella kavereille, että pidinpä sitten blogia vuoden jokaisena päivänä, paitsi kahtena (?). Ei yyyhtään niin cool. Koska jos ette jo arvanneet, niin kavereille leuhkimisen palosta minä tätä blogia rustaan.

Minä ostin eilen langattomat kuulokkeet! Etsin esikoiselle omaa puhelinta (tästä tuonnempana), ja tarttuivatkin nuo mukaan, normaalisti 29,90, nyt 9,90. Jee! Olen haaveillut noista varmaan vuoden päivät, sujuvat kaikki iltaiset puuhat joutuisammin musiikin tahtiin, eikä tarvitse pienessä asunnossa häiritä muita.

Kuvat eivät taas liity mihinkään, paitsi kesään.

P.S. Paino laskee! \○/

Suonissa virtaa vihreää teetä

Yhden lasin mehua join, kun heikotti. Kävelin lasten kanssa nelisen kilometriä, ja askeleet päälle. Ei kai olisi ollut pakko näin tiukoille vetää. Kai se on tätä alkuinnostusta. Nyt ajoissa nukkumaan, huomenna voisin tarinoida paastosta lisää.

Tunnustan! Laihdutan!

Noo kaiii sitä nyt täytyy tännekin avautua. Hei. Minä täällä. Puntaria pakoillut maitotehdas, joka kuvitteli, että koska mahtuu juuri ja juuri sulloutumaan hiukkapiukkasen venyneisiin koon 44 farkkuihin, ei voi olla mitenkään kovin iso. Tai toki iso, mutta ei mikään valtavan lihava.

Anteeksi nyt te kaikki, jotka olette minua isompia, mutta kyllä minä vaan sitten olin valtavan lihava. Olin jo päättänyt, että en enää jaksa yrittää rutistaa muutamaa kiloa pois, koska alkuperäisen suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt kohta olla taas raskaana. Mitä sitä turhaan enää laihduttamaan, ei siinä konkurssissa pari kiloa tunnu missään.

Mies pistikin jarrun pohjaan. Ehei. Ei nyt. Se ei vain ole viisasta. Me olemme toimineet impulsiivisesti ja tulevaisuuteen luottaen viimeisen viisi vuotta, nyt on aika tehdä asiat järkevämmin. Aikalisä, tai jopa lapsiluku tässä. Olihan siinä hiukan pureskeltavaa ensi alkuun, minä kun jo laskin otollisia päiviä raskautumiselle. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin hyvin pian siihen tulokseen, että mies on ehdottomasti ja vastaansanomattomasti oikeassa. Jospa lepäisi vähän, sekä mieli että kroppa. Harkitaan vuoden päästä taas. Voisi vaikka laihtua, kuntoilla, valmistua ja ihan vain elää enemmän hetkessä.



Ensin ajattelin katsoa kesän ajan isoa masuani ja kuulostella, mitä sille tekisin. Syksyllä sitten kaikessa rauhassa kiloja pudottelemaan, onhan tässä nyt aikaa ihan eri tavalla. Vaan sitten ystäväni mainitsi kokeilevansa erästä laihdutustapaa viimeisen parin liikakilon karistukseen. Ajatus jäi pyörimään mieleeni. Jospa sitä ihan koittaisi hetken aikaa. Ihan vähän vain. Ikään kuin makustelisi, miltä tuntuisi ihan oikeasti laihduttaa, eikä vain pidättäytyä siitä kolmannesta munkista.

Olette varmaan useimmat ainakin nähneet mainittavan "5:2"-paaston, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa sitä, että viikossa paastotaan (tai siis syödään hyvin vähän, n. 500 kaloria) kaksi päivää ja loppuina viitenä päivänä syödään normaalisti, kuitenkin liiallista herkuttelua ja ylensyöntiä välttäen.

Olen nyt puolisentoista viikkoa testaillut tätä. En jaksa laskea kaloreita kuin suunnilleen sinne päin, ja omat paastopäiväni ovat parhaimmillaan pyörineet siinä tuhannen kalorin kieppeillä. No, heh, siis se yksi, joka onnistui jäämään suunnilleen noihin lukemiin. Kaksi muuta jäivät puolipaastopäiviksi, jonka ärsyynnyttämänä pidin tarkoituksella yhden "ylimääräisen" puolipaaston ikään kuin tasatakseni tilit.

Ongelmakseni on hyvin nopeasti muodostunut paaston katkaisu. Kaikki sujuu melko hyvin, jos en syö mitään kiinteää, ei ole mielitekoja tai varsinaista nälkää, mutta heti kun syön vähän jotain, edes noita kuvissa näkyviä hyvin kasvis/proteiinipitoisia melko vähäkalorisia annoksia, alkaa ruokaa kaipaamaan.

Olen kuitenkin männävuosina onnistunut paastoamaankin noin 9 päivää, josta osan aikaa ihan vesilinjalla. Joten sinänsä yhden päivän syömättömyys pitäisi teoriassa olla helppo nakki (no pun intended). Koska hankaluutena tuntuu olevan syömisen lopettaminen sen kerran aloitettuani (ei kyse ole mistään voittamattomasta, hallitsemattomasta nälästä, vaan ihan tavallisesta pupeltamishalusta, jota en vain jaksa vastustella vedoten miljooniin tekosyihin: imetys, väsymys, arjen raskaus) päätin kokeilla, josko olisi vain helpompaa olla syömättä mitään. Huomenna on siis nestepaastopäivä, jos kaikki menee hyvin.

Kokeiltuani paastopäiviä tuntui niistä olevan niin monia eri hyötyjä, puhumattakaan nopeasta nesteiden häviämisestä, ja näin ollen turvonneen olemukseni hienoisesta soukkenemisesta silmissä, että päästin siltä istumalta kuukauden ajan koittaa paastota joka viikko tavalla tai toisella. Kuukauden jälkeen mietin, miten jatkan. Toki saan lyödä hanskat tiskiin milloin vain, sanomattakin selvää. ihan helpolla en aio luovuttaa, muuten olisin pyörtänyt jo päätökseni, koska en ole tosiaan onnistunut paastoamaan vielä yhtäkään "kunnollista" päivää. Minun tosin piti olla itselleni armollinen edellä mainittujen syiden takia, mutta lipsun koko ajan tiukempaan suuntaan.

Päätettyäni näin alkaa viiskakkoselle nousi ajankohtaiseksi mennä vaa'alle. En ole käynyt marraskuun jälkeen ihan tietoisesta päätöksestä, koska halusin punnita itseni vasta kun olen varma, että lukemat ovat edes siedettävät. Psyykkasin itseni etukäteen varautumaan suureen painoon, vaikka olin salaa sitä mieltä, ettei se nyt paljon yli 90 kg voi olla, pahimmillaan ehkä 95 kg. Olen siis 173 cm pitkä, että kyllä noissakin lukemissa olisi ollut elopainoa ihan riittämiin asti kannateltavaksi. Vaan ei! Todellisuus löi kasvoille, ja tarkistettuani numerot kolmeen kertaan jouduin tunnustautumaan läskisokeaksi. Painoni oli tasan 99 kg, lähes sata kiloa! "Paasto"päivän jälkeinen paino vielä, joten todelliset lukemat ovat ties kuinka monta kiloa suuremmat. Aaaaargh.

10 kilon verran olin itseäni huijannut. No, onpahan mistä tippua. Pari päivää asiaa mutristeltuani aloin kallistua sille järkevälle kannalle, että en ollut muuttunut miksikään ihmisestä, joka olin ennen puntarille nousuani. Nyt tiedän painoni, eikä minäkuvani pitäisi sen myötä muuttua yhtään kummemmaksi kuin mitä se oli laihduttamaan alkaessani. Lisäksi, tärkeät päätökset ovat jo tehty, korjausliikkeet aloitettu, tarkoitushan oli vain dokumentoida lähtöpiste.

(Mutku mä olen iha hirmu lihava, en kestääää.)

Sanottakoon tähän loppuun vielä, että minusta ainoa oikea tapa laihduttaa on löytää itselleen sopiva ateriarytmi, syödä paljon kasviksia, proteiinia, tarpeeksi pehmeitä rasvoja ja kuituja, sekä herkutella maltillisesti. Patrik Borg, jos kuuklata haluatte. Siksipä minua jotenkin hävettää "sortua" tällaiseen dieettiin. Tässä elämäntilanteessa en vain pysty saamaan tarvittavaa tasaista putkea hyvin sujuneita päiviä, että voisin laihtua. Tämä on yritelmä mennä oikotietä onneen, ja nehän tunnetusti päättyvät usein kehnosti. Kovalla työllä sinun on kruunusi lunastettava, ei mitään tämmöistä huijausta! Joka tapauksessa, tässä laihdutustavassa on vain kaksi vaihtoehtoa; viisari "syön" -asennossa, ja sitten taas se siirtyy kohtaan "en syö". Piste. Ei tarvitse liikoja ajatella tai keskittyä. Siksi tätä nyt yritän, muuhun ei riitä rahkeita.

Mikäli teitä kiinnostaa lukea aiheesta enemmänkin, löysin tällaisen sivuston: http://www.sisusavotta.fi/patkapaasto-osa-2-kaytannon-toteutus/

Huomenna siis vettä ja tarvittaessa mehua, mikäli ei tule ylivoimaisia esteitä. Huhhuh.

Minulla on muuten teoria, miksi olen nyt niin painava. Kroppani varautuu imetyksen aikana jatkuvasti mahdolliseen nälänhätään. Kaksi vanhimpaa lastani olivat sellaisia nälkäkurkivauvoja, että keho katsoi selviävänsä aika maltillisella rasvavarastolla. Kolmas poikani sen sijaan on tuhti jäbä, joten hätäratkaisuna piti kerätä kaksinkertainen määrä muonaa katastrofin varalta. (Vitsi vitsi heei.)

Arjen pieniä suuria tekoja: Raparperikiisseli

Pihassamme kasvaa edellistäkin edellisemmän asukkaan istuttamana suuri raparperi (damn, kuvan olis voinut ottaa). Muutimme tähän asuntoon pari vuotta sitten, ja joka kesä olen suunnittellut tekeväni raparperista vaikka mitä. Sainkin viime kesänä varsia jääkaappiin muistaakseni ihan paloiksi asti, ja sinne ne sitten mätänivät. En tullut laittaneeksi edes pakkaseen. Oikein tyypillistä minulle aloittaa innolla ja hiipua kesken kaiken.

Joten, tadaa!

Jospa tästä vielä päästäisiin oikeaan perheenemäntärooliin, ja saisin säilöttyä tai muuten valmistettua koko valtavan raparpesatoni? Voisi vaikka antaa lahjaksi. Muutenkin kuin vain "käykää sieltä hakemassa, jos vain kelpaa".

Olen ollut viimeisen kahden viikon aikana aika paljon poikien kanssa itsekseni, mies on ollut auttamassa naapurikunnassa ystävää eri projekteissa. Välillä on ollut vähän raskasta, iltaisin on väsyttänyt, mutta täytyy sanoa, että nyt noiden poikien kanssa on enimmäkseen kivaa. En sano, etteikö vauvavuodessa ole omat ihanuutensa, mutta kyllä minä taidan kuitenkin nauttia eniten, kun pieninkin alkaa vähän jo tehdä kaikenlaista, näyttää sitä omaa persoonaansa. Puhumattakaan veljesten keskinäisestä vuorovaikutuksesta, jota pääsen ensimmäistä kertaa seuraamaan normaalien lasten välillä. Toki isoveljen ja keskimmäisen välilläkin on kaikennäköistä ollut, mutta ei se nyt vain ole ihan samanlaista, kun toinen on niinkin vahvasti autistinen kuin meidän Jaakkomme, kaikella rakkaudella. En olisi uskonut, kuinka paljon vuosikas ja 3-vuotias esimerkiksi leikkivät keskenään!

Sorsat seisovat, eiku

Tämä kuva ei itse asiassa liity mitenkään mihinkään, paitsi että tulivat vastaan matkalla perhekahvilaan, ja luontokuvaajamme oli valppaana.

Jippii! Joonatan, ihan muutaman päivän päästä 1-vuotias, seisoo tukea vasten! Monihan tuon aloittaa jo reippaasti aikaisemmin, mutta meidän vesselillä ei ole ollut kiire asian kanssa. Olen jopa pari kertaa koittanut asetella hänet seisomaan johonkin nojaten, mutta on vain siitä istuutunut tyynesti. Käsistä pidettäessä seisoo, jos kehotetaan, muuten hakeutuu istumaan edelleen. Ehkä siihenkin tulee pian muutos.

 

En tiedä, oletteko huomanneet, enkä muista, olenko maininnut, mutta minä en näytä vanhemmista lapsistani kasvokuvia. Haluaisin kyllä, mutta pitkin hampain suostuin puolison vetoomukseen, että ei ole reilua päättää lasteni puolesta, mitä heistä on nettiin julkaistu (huolimatta siitä, että meillä on aliakset ja lukijoita noin 30 päivässä, joista yli puolet kavereita ja sukulaisia, hahah). Joonatan on tähän mennessä mennyt yleiseen kategoriaan "vauva", joten häntä olen voinut surutta käyttää blogini sulostuttajana. Nyt kuitenkin hän täyttää vuoden, kuten jo mainittiin, ja sitä pidän rajapyykkinä yksityisyydensuojan alkamiseen. Nyyh, ensi tiistaina siis viimeiset kasvokuvat vesselistä. 

Jatkossa saattekin sitten katsella vain tätä, kunnes seuraava vauva saadaan maailmaan, jos sellaista nyt ikinä tulee. 

Ei ihan yhtä suloinen, myönnetään.