Hiissaten hissukseen

Olipa melkoinen urakka eilen. Raadoin koko illan, että saisin sen laatikkopinon pois ja eteisen järjestykseen. Samoin toissaillan ja yötäkin myöten (toki siis muutakin siivousta). Tuli maksettua taas oppirahat viime viikon laiskottelusta, mutta nyt kelpaa virallissävytteistein vieraiden tulla. 

Tiedän sanoneeni tämän kerta toisensa jälkeen täysin turhaan, mutta jospa tällä kertaa. Että nyt voisi jatkossa yrittää ylläpitää tätä siisteyttä.

Näin meillä kontataan. Jalka eteen ja hiissaten hissukseen.

Joonatankin on niin iso poika jo. Vauvanpyöreyttä on toki vielä paljon, mutta selvästi alkaa jo vaatia paikkaansa pienten poikien parissa. Ystävän puolitoistavuotiaan kanssa sujui jo leikin tapailu.

Hullu paljon työtä tekee

Raah.

Väsymysmarinaa luksusporukasta

Ystäväni kanssa puitiin hiekkalaatikolla minun outoa väsymystäni. Ei kuulosta niin kovin mielenkiintoiselta, mutta sitähän ne hiekkalaatikkokeskustelut tuppaavat olemaan, hiukan tylsiä ulkopuolisen mielestä, elleivät jopa melko paljonkin. Tietenkin olin liekeissä, aiheena oli kuitenkin lempparini, minä itse.

Viikon päivät tätä on nyt jatkunut. Nukun periaatteessa riittävästi, yhdellä tai kahdella heräämisellä, ulkoilen päivittäin, syönkin suht huvin. Okei, ruokavaliossa voisi olla taas petraamista, mutta samoilla eväillä sitä ollaan menty koko vuosi, väliin pahemmillakin, eikä väsymys ole ollut tällaista.

Vastaus löytynee hormoneista. Äitihän saa imetyksen ja vauvan myötä ihan omat herättäjähormonit, jotka pitävät pirteänä olosuhteissa, joissa normaalisti olisi nukkuneen rukous. Tai pirteänä ja pirteänä. Toimintakykyisenä. Toissapäivänä maalasin Ahdin kanssa. (Koristavat muuten lastenhuoneen seinää ny.) Join samalla teetä. Ainakin siihen asti, kunnes kastoin vihreällä kyllästetyn siveltimeni huuhteluveden sijasta teekuppiini. Hups. Tämä siis vain esimerkkinä tästä toimintakyvystä, joka alkaa rakoilemaan. No, okei, saattaisi tuollaista sattua muutenkin, mutta ei yleensä niin "helppojen" vauvojen äideille kuin omani ovat olleet. Minullahan ei äitien suuressa köydenvedossa ole oikeasti mitään sanottavaa väsymyksestä, kuulun luksusporukkaan.

Sanonpa silti, koska tämä on ollut nyt hyvin kummallista viime viikkojen lisääntyneen valon aikaansamaan toimeliaisuuteen verrattuna. Herään, mutta en jaksa mitään. Koomaan. Tuijotan järjestelyä odottavia pahvilaatikoita tylsänä, ja käännän kylkeä. Tiedän, että vieraita on tulossa, mutta en saa revittyä itseäni viime hetken paniikinomaiseen, mutta tehokkaaseen siivoukseen. Pahoittelen vain, että meillä on nyt vähän sekaista. (Hahah! Ihanan karkeaa aliarviointia!) Istun ja ihmettelen. Lapsille toki ruokaa laitan, ja touhuan heidän kanssaan, se kuuluu asiaan, mutta kaikki vähänkään tylsempi jää tekemättä.

Paitsi että nyt on pakko. Maanantaina tulee "virallisia" vieraita, Jaakon erityisesikoulun ihmisiä. Joten tänä iltana käärin hihat, hörppään vähän tai vähän enemmänkin kahvia ja pistän järjestelyissä tuulemaan. Toivottakaa onnea!

Niin, siis saan nyt sanoa hyvästit taas hetkeksi noille pirteyshormoneille. Normaali arkiminä (hiukan huonokuntoinen ja ylipainoinen, tsot tsot) astuu kuvioihin. Kestääpi tottua. Ystäväni kuvasi sitä kahvin kaltaiseksi. Joka päivä juotuna sen herättävää vaikutusta ei huomaa, mutta jätäpä yhtenä päivänä pois. Tai kerrasta kokonaan, niin kuin tämä haukottelija saa nyt tuta.

Jep jep, ei taaskaan kuvia. Puhelimessani on uutena ainoastaan suloisia kylpykuvia veljeskolmikosta, mutta eihän niitä nyt voi julkaista. Toinen vaihtoehto olisi yrmykuva siitä mainitusta Miehen veljestä, vaan hänkään tuskin arvostaisi, jos saisi naamansa blogiini koreilemaan ihan vain, koska "pakko olla kuva".

Hmm. Kevätverhojahan en ole kuvannut tänne. En tosin niin selkeästi "talvi"verhojakaan. Voisinkin laittaa porkkanaksi siivousurakalle, että nappaan huomiseksi muutaman "tältä meillä näyttää nyt" -kuvan. Joooo. Ennen-kuvaksi riittääkin otos pahvilaatikosta, niitä on nyt joka puolella, hiekalla reunustettuna.

Patalaiskan perjantai

Täällä mussutan iltapalaksi paahtoleipää (neljä palaa!), tomaattia ja tuorejuustolevitettä päällä, ja muistelen epämääräisesti, että pitiköhän minun laihduttaakin. Vaikka juuri viime viikolla vedin oikein mallikkaasti. Sinänsä ollaan siis otsikon mukaisia, että asunto on edelleen pommin jäljiltä (on väsyttänyt) ja niin on arvon kirjoittajammekin (katso kuva), mutta hiukan poikkesin linjasta. Kävin tänään käytännöllisesti katsoen lenkillä! Menin kävellen lähimpään Prismaan lasten potkutellessa potkupyörillä, ja vaikka matka ei ihan niin auvoisasti sujunut kuin tuosta muotoilusta saattaisi ajatella, selvisimme sinne ja takaisin, yhteensä noin neljä kilometriä! Erityispisteet meidän urhealle kolmivuotiaalle, joka "ei päässyt" eteenpäin enää takaisin tullessa, mutta heti kun äiti läheni auttaakseen tai ehdotti linja-autoa, tuli kummasti virtaa. Tätä tänä kesänä, pienin vaan vielä reppuun, niin minähän voin lenkkeillä vaikka joka päivä. Jep jep, siitähän se vain on kiinni. Lapsista. Haha.

Ihan hiukan kiskon nyt tekosyyn viitakseni, että viime perjantaina alkoi taas Se Hedelmällisyyde Wirta ( = menkat), joten männäviikko meni laihdutuksen osalta, tai edes "laihdutuksen", vähän sinne päin. En nyt mitenkään valtavia suklaamassoja suustani ahtanut, mutta kuitenkin jonkin verran, enkä tullut pitäneeksi niin hyvin kiinni ateriarytmistä.

Jottain tarttis nyt tehrä. Housukuva on näyttänyt viime viikot suht samalta, eikä sen suurempaa kutistumista ole havaittavissa muuallakaan. Eipä toisaalta merkittävää laajentumistakaan, jotain mukavaa keksiäkseni. Pitäisi varmaan etsiä kahvakuula piilostaan. Nii juu-u.

Olen ollut lasten kanssa keskenäni pari päivää, enkä ole juurikaan jaksanut pistää tikkua ristiin. Kyyllä, olen siivoillut vaatesouvia vähitellen, tehnyt ruokaa ja sen sellaista tavallista, mutta esimerkiksi imurointi ei ole napannut yhtään. Perustelin sitä itselleni sillä, ettei sovi liian puunattua olla, kun Mies kotiutuu, luulee muuten raasu, ettei olekaan korvaamaton. Miehen sijasta vaan tänään kylään saapastelikin Miehen veli, hänen kunniakseen on sanottava, että värähtänyt ilmekään, kun tänne sekamelskaan astui. Siippanikin saapui pari tuntia myöhemmin paikalle. Ihan mukava oli veljen kanssa turista, sen minkä pystyi. Joonatan on löytänyt äänensä, ja kun kolmatta kertaa aloittaa jutun kertomisen uudestaan sen keskeydyttyä äänekkääseen "TÄTTÄÄÄ!":n, täytyy olla melko hyvä juttu, että sen jaksaa loppuun asti selittää. Tai sitten on harvinaisen itsepäinen luonne, niin kuin minä.

Tästä eteenpäin? Noo. Äh. Jos vaikka kysytte uudestaan ensi perjantaina.

Pieni harmi, suuri kiukku

"Terve, tämä ei ole parkkipaikka. Olen nähnyt tämän auton usein tientukkeena. Jos vielä näen auton tässä, ilmoitan poliisille."

Kylläpäs nyt on joku vetänyt herneen nenään. Ei sillä, meni kyllä minullakin pari vihreää nenuun, ja kasvatin pellon samantien. Aikani olen tätä nyt puhissut, joten päätin jakaa tämän epäreiluuden teillekin.

Asumme taloyhtiössä, jonka parkkipaikat ovat alueen takana, kauimpana meistä. Joten kaikki, joilla on auto, ja tuovat jotain painavaa kotiin, ajavat sen yleensä autollaan oven eteen, ja vievät sitten auton parkkiin. Ihan normaali käytäntö. Täysin laillinen ja sallittukin muuten, kun pykäliä tutkin tuon lähestymisen jälkeen.

Kunnon naapurikyylänä olen tässä vuosien varrella huomannut, että osalla asukkaista on aika höveli suhtautuminen auton pitoon, ja se jätetään joskus yöksikin kätevästi oven eteen. Lisäksi seinänaapurimme hankki viime syksynä auton, ja luultavasti osaksi uutudenviehätystään näimme auton harva se päivä pihatiellä, usein pitkiäkin aikoja. Myönnän, harmitti. Aikaisemmin olimme hyvin tarkkoja viemään hyrysysymme takaisin paikoilleen ostosreissun jälkeen, mutta nyt ihan parin viikon aikana olen aukaissut ääneni sen puolesta, että auto saisi olla muutaman tunnin kuskinvaihdon ajan (minä tulen lasten ja ostosten kanssa kotiin, ja mies on lähdössä jonkun ajan päästä painavien osien kanssa liikenteeseeen) pihatiellä, ettei tarvitsisi turhaan suhailla parkkiksen ja kotimme väliä. Lapsellisena tausta-ajatuksena, "jos nuokin, niin mekin". Muistaakseni tämän vuoden puolella uskollinen ajokki on ollut yhden kerran pidempään auton huollon vuoksi tuossa edessä, muuten tänä kahtena viikkona siis kahteen otteeseen. En tiedä teistä, mutta minusta se ei ole "usein".

Auto ei ole tientukkeena! Pidän aina huolen, että siitä mahtuu tuplarattaidenkin kanssa ohi, varsinkin, koska olen itse usein joutunut kikkailemaan ohituksen vuoksi milloin kenenkin parkkeerausten vuoksi. Lisäksi toiselta puolelta pääsee autollakin, eli emme ole mitenkään edessä edes mahdollisen hätätilanteen sattuessa!

Myönnän toki, että rikoimme kyllä taloyhtiön sääntöjä (vää, niin ne muutkin!), ja jos se niin kovasti häiritsi, olisi ollut ihan kohteliasta tulla asiasta keskustelemaan. Tai edes kirjoittaa ystävällisempi lappu! Poliisille, kaikkea kanssa.

Jostain syystä eniten tässä ärsyttää, että olen lukemattomat kerrat raahannut vauvaa, tai lisäksi paimentanut haahuilevaa Jaakkoa parkkipaikalta epäinhimillisen lastin kanssa (no, siis kaksi pirkaleen painavaa kassia ja yksi möhkövauva, kokeilkaapa!) ihan jo kuntoilumielessä, ja myöskin, koska en ole halunnut liian usein tai turhaan autoa eteen ajaa. Välillä on meinannut usko loppua, ja olen melkein laskenut kassit maahan hakiakseni ne kohta rattailla. Mitä saan huomaavaisuudestani palkaksi? Ärrrr.

Otimme lapusta sen verran vaarin, että emme enää edes "noku noikin" -linjauksen vuoksi jätä autoa vain odottelemaan pihatielle, vaan ajamme sen kiltisti parkkiin ja sitten taas takaisin tarpeen vaatiessa. Mies sai taas pisteet kotiin, alusta asti on sanonut, ettei niin ole oikein sopivaa tehdä, ja minä olen vain inttänyt, että kyllä muutkin.

Pieni juttuhan tämä on, mutta kyllä vain kiukuttaa. Täten juhlallisesti ilmoitan, että minut on nyt suututettu. Oikein perusteellisesti.

Jemma

Viattoman näköinen kuppi oli joutua siivouspuuskan uhriksi.

Vaan se paljastuikin säästeliään syöjän herkkukätköksi.

Muuttopuuhissa?

No ei. Ihan vain säilytystilaltaan ahtaasti asuvan kolmilapsisen perheen vuodenajan vaihtumisen vaaterumba. Lisäksi ovat lapset venyneet, Ahti ohittelee metrin mittaa, Joonatan käyttää jo 90-senttisiä, vaikka onkin korkeintaan 85 cm pitkä, on sen verran tuhti ukko. Jaakko tarvitsee kesäksi liudan uusia T-paitoja, on taas kasvanut viime vuodesta viitisen senttiä ainakin. 

Joten vaatteet kiertävät, pienet osaksi pois ja varastoon, tai suoraan seuraavalle. Olen viime vuosina ollut nykyiseen makuuni turhankin säästäväinen ja tallettanut kaiken mahdollisen vaatetta muistuttavankin. Nyt on kova homma seuloa turhat pois.

Seuraava kuva ei kyllä mairittele edes silmiä siristäessä, mutta en nyt saanut parempaakaan, koska akku ilmoittaa loppumisestaan. Halusin näyttää teille kirpparilta löytämäni (tai ystäväni sen bongasi) hameen, jonka jatkokohtalosta en ole vielä päättänyt. Vähän lyhyt? Tippuu välillä päältä, haitanneeko? Haha, tänä leggishousujen luvatulla aikakaudella ei luulisi olevan niin kamalaa, jos kauppareissulla sukkiksiin verhottu takamus hiukan vilahtaa. Katumuotia jos seuraa, niin katkaisemalla sukkahousut nilkoista voisin huoletta jättää hameen kotiin. T: The Täti

Joonatan tosiaan liikkuu, on se vaan ihmeellistä! Melko hitaasti edelleen, mutta pinteeseen onnistuu jo päätymään. Tai näin hän tämän tilanteen tulkitsi, protestista päätellen.

Salainen tavoite julki

Nyyh. Nyt se sitten alkaa. Olette ehkä esittelysivulta huomanneet, että en ole vielä saanut opintojani päätökseen. Gradu on ollut tekeillä vuodesta 2009, ja olen tasaisin väliajoin yrittänyt sitä valmiiksi. Kokopäiväinen lastenhoito on osoittautunut ennemminkin esteeksi kuin hidasteeksi, mutta sitkeästi yritän uudestaan. Nyt on taas sen aika.

Tämän blogin salainen tavoite on ollut paitsi tehdä minusta hoikka, hyväkuntoinen ja siisti, myös rutinoittaa minut iltaisin koneen eteen vähän kirjoittelemaan. Se tavoite on nyt täyttynyt, ja on tullut aika soveltaa tätä rutiinia graduntekoyritysnumero viiteensataan. Se nyt tietysti vie blogilta iltahetken, mutta en aio siirtyä päivittämään vain viikonloppuisin, ettei koko blogi jää. Päivittäin laitan jotain lastenhoidon lomasta, yleensä varmaan lyhyttä ja ytimekästä. Viikonloppuisin yritän sitten vähän pidempiä kirjoituksia taiteilla.

Pidätän oikeudekseni lyödä huomenna hanskat tiskiin ja todeta keskimmäistä poikaani lainaten: "Liian hankalaa!" Tai ylihuomenna. Tai ensi viikolla. Minlään älyllisen tekeminen iltaisin on lähes ylivoimaista, tämä blogikin on usein sillä rajalla.

Hätäavuksi aion nauttia iltaisin vuorotellen vihreää ja mustaa teetä, sekä kahvia. Jos oikein kova paikka tulee, niin suklaata, sipsejä ja salmiakkia. 

Supermutsit sateessa

"Onko ulkona rapakoita? Hippii (jippii, suom. huom.), mennään!" Ahti kommentoi säätä tänään. Aikaisemmin sadepäivä oli kätevä tekosyy jäädä sisälle, vaikka omatunto vähän kolkuttikin, koska kyllähän Jaakko rakasti vesileikkejä. Jokainen, joka kanssani on asiasta jutellut, on kuullut tämän vitsin, joten jaetaanpas se nyt teille muillekin: Jaakolle ei kura-asu riitä mihinkään, hän tarvitsisi sukelluspuvun. Ehditään olla ulkona noin vartti, niin poika on kaulaansa myöten läpimärkä, koska hän kirjaimellisesti sukeltaa lätäköihin. Tai sukelsi, koska olen ollut huomaavinani, ettei Jaakko ihan niin äkkiä nykyään kastu, mutta kyllä tunnin vesikeliulkoilu yleensä vyötäröstä alaspäin märän pikku miehen tuottaa tulokseksi.

Niinpä me ystävän kanssa tänään läppäsimme ylävitoset uskomattomasta äitiydestämme, kun siellä sateen vihmoessa (ja ajoittain piiskatessa) kumpikin vähän puutteellisessa sadevarustuksessa (oma aitoa kasikytlukua edustava vaaleanvioletti sadetakkini on jo näky sinänsä) tönötettiin juttelemassa kerubiemme leikkiessä mieltä ylentävästi vesipisteestä toiseen. Kyllä nyt on muutamakin peräkkäinen (aargh!) sisäpäivä talvelta kuitattu.

Supermutsipisteitä on kuulkaas ropissut jo tätä ennen. Oliko se melkein viikko takaperin, kun tuuli niin kovasti, että meinasi napata rattaat mukaansa (onneksi oli Joonatan painona, hehehee). Sovin samaisen sadepäivän ystävän kanssa aamu-ulkoilua. En tullut vilkaisseeksi ulos, ja vasta kun olin lauman kanssa pihalla perus pukemisähellyksen päätteeksi, tajusin, että täällähän tuulee aika rivakasti. Oikeastaan tarkemmin sanoen myrskyää. Aurinko kuitenkin paistoi siniseltä taivaalta, joten tunnelma oli enemmänkin hilpeän leikkisä kuin pelottava, enkä taatusti aikonut kerran katraan pihalle paimennettuani jonkun tuulen takia kääntyä takaisin. Niinpä sovitusti jatkoin leikkipaikalle, ja me ystävän kanssa vietimme seuraavan tunnin vuorotellen puuskia kauhistellen. Aina kun päätimme, että nyt jos tuuli ei heti vähän hellitä, lähdetään kotiin, niin se juuri silloin rauhoittui hetkeksi. Ja kohta taas mentiin. Ja taas "jos se ei nyt kohta tyynny..." Lapsilla oli hauskaa, heitä ei tuntunut joku myrsky paljon vaivaavan. Minä kyllä välillä mietin, että oliko tää nyt ihan täysipäisen ihmisen touhua.

Omalta osaltani olen siis varsin onnistuneesti pitänyt yllä suomalaisia perinteitä, joihin kuuluu lasten kanssa ulkoilu säällä kuin säällä. Muistan jo lapsuudestani jatkuvan huonon omatunnon, jos ei kauniilla kesäilmalla vain jaksanut ihan koko aikaa kirmata kedolla, vaan oikeasti teki enemmän mieli katsoa televisiota. Sama stressi kesäpäivien rajallisuudesta on seuranut aikuisikään, vaikka kuinka yritän asialle jotain tehdä. Vielä toistaiseksi aurinko on joka vuosi takaisin tullut, kyllä niitä kauniita päiviä tulee lisää. Omille lapsilleni en halua siirtää tätä pakkoulkoilun kulttuuria, vaikka toki aion heitä pihalle patistaa. Syyksi sanon, että siellä on hauskaa, ja jätän säätilahuomiot heidän itsensä tehtäväksi.

P.S. Meidän lapset tuntuvat kyllä jaksavan olla sisälläkin. Jopa sen kaksi päivää perätysten. Niissä on varmaan jotain vikaa.

P.P.S. Jos jutun juju jäi vähän epäselväksi, johtuu se siitä, että kirjoitin vain mitä seuraavaksi mieleen juolahti unohtaen, mistä alunperin olin kirjoittamassa.

Kolme pientä oppijaa (=opettajaa)

Täyden palvelun keittiö on takaisin taas, ja niinpä oltuamme lasten kanssa ulkona saimme saapua höyryävien patojen ääreen. Ruokana oli tällä kertaa Veg jotakinjotakin, jossa oli pieni määrä tulista potkua, ja kiitettävästi allekirjoittaneen rakastamia vihanneksia. Älkää antako kuvan annoksen hämätä, se on santsi. 

 '

Olimme ulkona tänään yhteen noin 4,5 tuntia! Ooo, aika kiva saavutus verrattuna talven minimissään tunti, maksimissaan tunti -ulkoiluihin. Huomasin poskieni punoittavan ihan näkyvästi, tuli vissiin superannos aurinkoa.

Tänään sattui sitten sellainen upeus, että Jaakko pyysi päästä kylpyyn. Kiskoi minua kylpyhuoneeseen, ja kun näytin kuvariviä osoitellen vähän vihjaavasti suihkukorttia, hän nappasikin empimättä kylpykuvan ja antoi sen minulle. Enkä minä ollut mitenkään suunnitellut kylvettää lapsia tänä iltana, en vihjaissutkaan! Eli ihan Jaakosta lähtöisin oleva oma halu, jonka hän pystyi minulle kommunikoimaan. Mahtavaa!

Joonatan Leijonamielikin osoittaa lopulta liikkumisen merkkejä. Tänään pidin sosepurkkia houkuttelevasti puolentoista metrin päässä, ja niin meidän melkein vuosikas määrätietoisesti itsensä puolikonttaavassa istuma-asennossa (hyvin omintakeinen tyyli, koitan saada kuvan) hiissasi itsensä luokseni. Hän liikkuu! Samaan syssyyn muistinkin sitten, miksi olen tavallaan ollut onnellinen, että tämä istumavaihe on kestänyt niinkin kauan. Hitaallakin vauhdilla koiran vesikupit, johdot ja erilaiset muut saaliit ovat vastustamattomia. "Ei, ei, ei, äiti nostaa kohta pois, ei, ei, ei..." meillä kaikuu jo. Ihanaa, kun sain pari kuukautta ylimääräistä luppoaikaa! Otin kuvan, kun Joonatan taisi jopa ryömiä (todella vähän etenee siten edelleen) hoitolaukulle, tyhjensi sitä ja löysi omenan itselleen. Annoin rauhassa löytäjän pitää, mutta kieltämättä yllätyin, kun tyyppi söi sen lähes kokonaan. Kahdeksalla hampaalla jo tekee melko lailla, näemmä.

Ahti on alkanut huomioda minulle maailmaa ja selittää sen merkityksiä. Sääntöjä kerrataan päivittäin: "Äiti, ruuan kanssa ei juoda maitoa. Ruuan kanssa juodaan vettä. Mutta leivän kanssa saa juoda maitoa!" Pari päivää sitten suutahdin Miehelle, hiukan kovaäänisesti (kröhöm) hänelle sitten jotakin kommentoin. Ahti hyvin totisena heti vaiettuani sanoi topakasti: "Äiti, pyydä heti anteeksi isiltä, kun sinä huusit." Eihän siinä auttanut, kiukkua pidätellen piti pyytää anteeksi. Onneksi 3-vuotias (no, muutaman viikon päästä kolme) ei vielä erota teeskentelyä äänensävystä kovin hyvin. Ihan hyvä sinänsä, että pyysin anteeksi, tarkemmin asiaa mietittyäni huomasinkin Miehen olleen oikeassa.

Anteeksi joutui myös isi pyytämään tänään ruokapöydässä, kun matki jotain kovaa ääntä liian, no, kovaäänisesti. "Pyydä anteeksi, kun sinä huusit liian kovaa, minun korviini sattuu." Isihän pyysi. Entäs äidille, joka erehtyi avaamaan sokeripurkin kannen ihan itse? "Minä haluan avata sen! Pyydä anteeksi, kun sinä avasit sokerin kannen!" Äitihän pyysi.

Herkän pienen poikani ansiota on myös, että meillä on nykyään melkolailla lähitarkastelua sietävä ojennusmetodi. Ahti tekee jotain kiellettyä. Pyydän häntä lopettamaan tavallaisesti. Ahti ei lopeta. Seuraavaksi: "Äiti pyytää nyt sinua lopettamaan oikein kauniisti. Kulta pieni, voisitko olla ystävällinen, ja lopettaa heti tuon, tai muuten äiti seuraavaksi komentaa tiukasti, jos sinä et nyt tottele?" Yleensä Ahti tottelee. Minä taas olen kuin taikaiskusta oppinut kauniita tapoja entisen äyskäisymallin tilalle. On myös jotenkin mukava ajatus, että se seuraava aste on vasta astetta tiukempi äänensävy. Koen itseni oikein Kasvattajaksi. Tosin omista virheistähän nämäkin ovat lähtöisin, mutta erävoittoa sitten niistäkin. 

Saatiin siivottuakin. Kaksi päivää kuin Ellun kanat, ja meillä on täysin kaoottista. Mutta ei sen siivoamiseen mitenkään loputtomasti aikaa kulunut, positiivista. En saanut ottaa kuvia, oli kuulemma liian sotkuista, hahah.