Suonissa virtaa vihreää teetä

Yhden lasin mehua join, kun heikotti. Kävelin lasten kanssa nelisen kilometriä, ja askeleet päälle. Ei kai olisi ollut pakko näin tiukoille vetää. Kai se on tätä alkuinnostusta. Nyt ajoissa nukkumaan, huomenna voisin tarinoida paastosta lisää.

Tunnustan! Laihdutan!

Noo kaiii sitä nyt täytyy tännekin avautua. Hei. Minä täällä. Puntaria pakoillut maitotehdas, joka kuvitteli, että koska mahtuu juuri ja juuri sulloutumaan hiukkapiukkasen venyneisiin koon 44 farkkuihin, ei voi olla mitenkään kovin iso. Tai toki iso, mutta ei mikään valtavan lihava.

Anteeksi nyt te kaikki, jotka olette minua isompia, mutta kyllä minä vaan sitten olin valtavan lihava. Olin jo päättänyt, että en enää jaksa yrittää rutistaa muutamaa kiloa pois, koska alkuperäisen suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt kohta olla taas raskaana. Mitä sitä turhaan enää laihduttamaan, ei siinä konkurssissa pari kiloa tunnu missään.

Mies pistikin jarrun pohjaan. Ehei. Ei nyt. Se ei vain ole viisasta. Me olemme toimineet impulsiivisesti ja tulevaisuuteen luottaen viimeisen viisi vuotta, nyt on aika tehdä asiat järkevämmin. Aikalisä, tai jopa lapsiluku tässä. Olihan siinä hiukan pureskeltavaa ensi alkuun, minä kun jo laskin otollisia päiviä raskautumiselle. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin hyvin pian siihen tulokseen, että mies on ehdottomasti ja vastaansanomattomasti oikeassa. Jospa lepäisi vähän, sekä mieli että kroppa. Harkitaan vuoden päästä taas. Voisi vaikka laihtua, kuntoilla, valmistua ja ihan vain elää enemmän hetkessä.



Ensin ajattelin katsoa kesän ajan isoa masuani ja kuulostella, mitä sille tekisin. Syksyllä sitten kaikessa rauhassa kiloja pudottelemaan, onhan tässä nyt aikaa ihan eri tavalla. Vaan sitten ystäväni mainitsi kokeilevansa erästä laihdutustapaa viimeisen parin liikakilon karistukseen. Ajatus jäi pyörimään mieleeni. Jospa sitä ihan koittaisi hetken aikaa. Ihan vähän vain. Ikään kuin makustelisi, miltä tuntuisi ihan oikeasti laihduttaa, eikä vain pidättäytyä siitä kolmannesta munkista.

Olette varmaan useimmat ainakin nähneet mainittavan "5:2"-paaston, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa sitä, että viikossa paastotaan (tai siis syödään hyvin vähän, n. 500 kaloria) kaksi päivää ja loppuina viitenä päivänä syödään normaalisti, kuitenkin liiallista herkuttelua ja ylensyöntiä välttäen.

Olen nyt puolisentoista viikkoa testaillut tätä. En jaksa laskea kaloreita kuin suunnilleen sinne päin, ja omat paastopäiväni ovat parhaimmillaan pyörineet siinä tuhannen kalorin kieppeillä. No, heh, siis se yksi, joka onnistui jäämään suunnilleen noihin lukemiin. Kaksi muuta jäivät puolipaastopäiviksi, jonka ärsyynnyttämänä pidin tarkoituksella yhden "ylimääräisen" puolipaaston ikään kuin tasatakseni tilit.

Ongelmakseni on hyvin nopeasti muodostunut paaston katkaisu. Kaikki sujuu melko hyvin, jos en syö mitään kiinteää, ei ole mielitekoja tai varsinaista nälkää, mutta heti kun syön vähän jotain, edes noita kuvissa näkyviä hyvin kasvis/proteiinipitoisia melko vähäkalorisia annoksia, alkaa ruokaa kaipaamaan.

Olen kuitenkin männävuosina onnistunut paastoamaankin noin 9 päivää, josta osan aikaa ihan vesilinjalla. Joten sinänsä yhden päivän syömättömyys pitäisi teoriassa olla helppo nakki (no pun intended). Koska hankaluutena tuntuu olevan syömisen lopettaminen sen kerran aloitettuani (ei kyse ole mistään voittamattomasta, hallitsemattomasta nälästä, vaan ihan tavallisesta pupeltamishalusta, jota en vain jaksa vastustella vedoten miljooniin tekosyihin: imetys, väsymys, arjen raskaus) päätin kokeilla, josko olisi vain helpompaa olla syömättä mitään. Huomenna on siis nestepaastopäivä, jos kaikki menee hyvin.

Kokeiltuani paastopäiviä tuntui niistä olevan niin monia eri hyötyjä, puhumattakaan nopeasta nesteiden häviämisestä, ja näin ollen turvonneen olemukseni hienoisesta soukkenemisesta silmissä, että päästin siltä istumalta kuukauden ajan koittaa paastota joka viikko tavalla tai toisella. Kuukauden jälkeen mietin, miten jatkan. Toki saan lyödä hanskat tiskiin milloin vain, sanomattakin selvää. ihan helpolla en aio luovuttaa, muuten olisin pyörtänyt jo päätökseni, koska en ole tosiaan onnistunut paastoamaan vielä yhtäkään "kunnollista" päivää. Minun tosin piti olla itselleni armollinen edellä mainittujen syiden takia, mutta lipsun koko ajan tiukempaan suuntaan.

Päätettyäni näin alkaa viiskakkoselle nousi ajankohtaiseksi mennä vaa'alle. En ole käynyt marraskuun jälkeen ihan tietoisesta päätöksestä, koska halusin punnita itseni vasta kun olen varma, että lukemat ovat edes siedettävät. Psyykkasin itseni etukäteen varautumaan suureen painoon, vaikka olin salaa sitä mieltä, ettei se nyt paljon yli 90 kg voi olla, pahimmillaan ehkä 95 kg. Olen siis 173 cm pitkä, että kyllä noissakin lukemissa olisi ollut elopainoa ihan riittämiin asti kannateltavaksi. Vaan ei! Todellisuus löi kasvoille, ja tarkistettuani numerot kolmeen kertaan jouduin tunnustautumaan läskisokeaksi. Painoni oli tasan 99 kg, lähes sata kiloa! "Paasto"päivän jälkeinen paino vielä, joten todelliset lukemat ovat ties kuinka monta kiloa suuremmat. Aaaaargh.

10 kilon verran olin itseäni huijannut. No, onpahan mistä tippua. Pari päivää asiaa mutristeltuani aloin kallistua sille järkevälle kannalle, että en ollut muuttunut miksikään ihmisestä, joka olin ennen puntarille nousuani. Nyt tiedän painoni, eikä minäkuvani pitäisi sen myötä muuttua yhtään kummemmaksi kuin mitä se oli laihduttamaan alkaessani. Lisäksi, tärkeät päätökset ovat jo tehty, korjausliikkeet aloitettu, tarkoitushan oli vain dokumentoida lähtöpiste.

(Mutku mä olen iha hirmu lihava, en kestääää.)

Sanottakoon tähän loppuun vielä, että minusta ainoa oikea tapa laihduttaa on löytää itselleen sopiva ateriarytmi, syödä paljon kasviksia, proteiinia, tarpeeksi pehmeitä rasvoja ja kuituja, sekä herkutella maltillisesti. Patrik Borg, jos kuuklata haluatte. Siksipä minua jotenkin hävettää "sortua" tällaiseen dieettiin. Tässä elämäntilanteessa en vain pysty saamaan tarvittavaa tasaista putkea hyvin sujuneita päiviä, että voisin laihtua. Tämä on yritelmä mennä oikotietä onneen, ja nehän tunnetusti päättyvät usein kehnosti. Kovalla työllä sinun on kruunusi lunastettava, ei mitään tämmöistä huijausta! Joka tapauksessa, tässä laihdutustavassa on vain kaksi vaihtoehtoa; viisari "syön" -asennossa, ja sitten taas se siirtyy kohtaan "en syö". Piste. Ei tarvitse liikoja ajatella tai keskittyä. Siksi tätä nyt yritän, muuhun ei riitä rahkeita.

Mikäli teitä kiinnostaa lukea aiheesta enemmänkin, löysin tällaisen sivuston: http://www.sisusavotta.fi/patkapaasto-osa-2-kaytannon-toteutus/

Huomenna siis vettä ja tarvittaessa mehua, mikäli ei tule ylivoimaisia esteitä. Huhhuh.

Minulla on muuten teoria, miksi olen nyt niin painava. Kroppani varautuu imetyksen aikana jatkuvasti mahdolliseen nälänhätään. Kaksi vanhimpaa lastani olivat sellaisia nälkäkurkivauvoja, että keho katsoi selviävänsä aika maltillisella rasvavarastolla. Kolmas poikani sen sijaan on tuhti jäbä, joten hätäratkaisuna piti kerätä kaksinkertainen määrä muonaa katastrofin varalta. (Vitsi vitsi heei.)

Arjen pieniä suuria tekoja: Raparperikiisseli

Pihassamme kasvaa edellistäkin edellisemmän asukkaan istuttamana suuri raparperi (damn, kuvan olis voinut ottaa). Muutimme tähän asuntoon pari vuotta sitten, ja joka kesä olen suunnittellut tekeväni raparperista vaikka mitä. Sainkin viime kesänä varsia jääkaappiin muistaakseni ihan paloiksi asti, ja sinne ne sitten mätänivät. En tullut laittaneeksi edes pakkaseen. Oikein tyypillistä minulle aloittaa innolla ja hiipua kesken kaiken.

Joten, tadaa!

Jospa tästä vielä päästäisiin oikeaan perheenemäntärooliin, ja saisin säilöttyä tai muuten valmistettua koko valtavan raparpesatoni? Voisi vaikka antaa lahjaksi. Muutenkin kuin vain "käykää sieltä hakemassa, jos vain kelpaa".

Olen ollut viimeisen kahden viikon aikana aika paljon poikien kanssa itsekseni, mies on ollut auttamassa naapurikunnassa ystävää eri projekteissa. Välillä on ollut vähän raskasta, iltaisin on väsyttänyt, mutta täytyy sanoa, että nyt noiden poikien kanssa on enimmäkseen kivaa. En sano, etteikö vauvavuodessa ole omat ihanuutensa, mutta kyllä minä taidan kuitenkin nauttia eniten, kun pieninkin alkaa vähän jo tehdä kaikenlaista, näyttää sitä omaa persoonaansa. Puhumattakaan veljesten keskinäisestä vuorovaikutuksesta, jota pääsen ensimmäistä kertaa seuraamaan normaalien lasten välillä. Toki isoveljen ja keskimmäisen välilläkin on kaikennäköistä ollut, mutta ei se nyt vain ole ihan samanlaista, kun toinen on niinkin vahvasti autistinen kuin meidän Jaakkomme, kaikella rakkaudella. En olisi uskonut, kuinka paljon vuosikas ja 3-vuotias esimerkiksi leikkivät keskenään!

Sorsat seisovat, eiku

Tämä kuva ei itse asiassa liity mitenkään mihinkään, paitsi että tulivat vastaan matkalla perhekahvilaan, ja luontokuvaajamme oli valppaana.

Jippii! Joonatan, ihan muutaman päivän päästä 1-vuotias, seisoo tukea vasten! Monihan tuon aloittaa jo reippaasti aikaisemmin, mutta meidän vesselillä ei ole ollut kiire asian kanssa. Olen jopa pari kertaa koittanut asetella hänet seisomaan johonkin nojaten, mutta on vain siitä istuutunut tyynesti. Käsistä pidettäessä seisoo, jos kehotetaan, muuten hakeutuu istumaan edelleen. Ehkä siihenkin tulee pian muutos.

 

En tiedä, oletteko huomanneet, enkä muista, olenko maininnut, mutta minä en näytä vanhemmista lapsistani kasvokuvia. Haluaisin kyllä, mutta pitkin hampain suostuin puolison vetoomukseen, että ei ole reilua päättää lasteni puolesta, mitä heistä on nettiin julkaistu (huolimatta siitä, että meillä on aliakset ja lukijoita noin 30 päivässä, joista yli puolet kavereita ja sukulaisia, hahah). Joonatan on tähän mennessä mennyt yleiseen kategoriaan "vauva", joten häntä olen voinut surutta käyttää blogini sulostuttajana. Nyt kuitenkin hän täyttää vuoden, kuten jo mainittiin, ja sitä pidän rajapyykkinä yksityisyydensuojan alkamiseen. Nyyh, ensi tiistaina siis viimeiset kasvokuvat vesselistä. 

Jatkossa saattekin sitten katsella vain tätä, kunnes seuraava vauva saadaan maailmaan, jos sellaista nyt ikinä tulee. 

Ei ihan yhtä suloinen, myönnetään.

Lapsi jälleen kuopassa

...ja äitikin haluaisi vain kaivautua johonkin koloon. Väsyttää!

Kärmehistä

Muistelin tuossa eilen sen kyykohtaamisen myötä, kun pienenä tyttönä kävin marjassa partioryhmän kanssa. Olin n. 9-vuotias. Paluumatkalla autoille kohtasimme kannonnokalla kellottelevan kyyn, joka aiheutti minussa yllättävän reaktion. Tuskin olin nähnyt käärmeen sadasosasekunnin ajan, kun otin hatkat. Juoksinmetsän läpi täyttä vauhtia vajaan kilometrin matkan autoille asti. Vaikka juostessani tiesin paniikkini järjettömyyden, en voinut pelolle mitään. Pakko oli päästä karkuun.

Sittemmin parina viime vuonna lähipururadan pienet kyykäärmeen poikaset ovat päässeet yllättämään varomattoman lenkkeilijän. Kerran melkein astuin yhden päälle. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa vielä kauan käärmeiden jälkeen, ja tunsin oloni epämukavan säikyksi.

Eilen käärmettä tuijottaessani minut valtasi sama kauhunsekaisänen paniikki, mutta piti lasten vuoksi koittaa olla rauhallinen. Jotain alkukantaista siinä tunteessa on, ja sitä on vaikea hallita.

Kai sitä on edellisessä elämässään ollut hamsteri.

PIXABAY

Kyy! Eikun prkl kaksi kyytä!

Normaalisti en kiroile otsikossa, mutta kai tuo on parempi kuin itse kohtauspaikalla suustani karannut "Jeesus!", mikä pappi-isääni kovasti huvitti, kun tulee pakanallekin kovassa paikassa herran pelko.

Olimme kivalla metsäkävelyllä, pitkin pellon laitaa ja sitten itse pellolla. Jaakko kirmaili pitkin poikin peltoa, ja isäni kehottikin kutsumaan poikaa lähemmäs, läheisellä kalliosaarekkeella saattaa olla käärmeitä. Jaakko tulikin, ja pomppasi seuraavaksi pieneen heinäkasaan. Noin 40 cm päähän kiukkuisesta kyystä, joka piileskeli siinä kasassa.

Isäni oli onneksi lähellä, huudahti "älä liiku!", ja Jaakko ihme kyllä totteli. Seuraavalla askeleella pappa sai pojan pois käärmeen ulottuvilta. Minä keskityin siihen Jeesukseen. Kotimatkalla näimme vielä toisen kyyn, mutta silloin olivat lapset turvallisesti käsipuolessa.

Ei ole kuvaa tuolta reissulta, tässä muksut iloisemmissa puuhissa papan hiekkakasan kimpussa.

Tiiivis tunnelma Toyotassa

Huuh, neljän ja puolen sadan kilometrin automatka takana. No ei, oikeasti jotain 250 km kyseessä, mutta se tuntuu vähintään tuon pituiselta. Osan matkasta pääsee moottoritietä (mikä nyt ei vuoden `89 autolla ole niin ratkaisevaa niinkään nopeuden kuin perskärpästen kannalta), mutta sekaan mahtuu ihan riittämiin mutkaisia pikku teitä, joita paikalliset kaahottavat hullulla vauhdilla.

En muista, mainitsinko, mutta lyhyellä varoitusajalla lähdin lasten kanssa isäni luokse pariksi yöksi. Mies paiski 20 tuntia auton kanssa töitä, että sai siitä pitkänmatkalaisen. Tulipahan kerralla kuntoon, sano.

Lapset istuivat takapenkillä melkoisen tiiviisti, mutta olivat kiltisti. Meillä eivät oikein kunnolla osaa lapset tapella, koska Jaakko ei lähde mukaan ja Joonatan on vielä liian pieni. Ei sillä, Ahti on kyllä lahjakas saamaan yksinäänkin riidan aikaiseksi.

Eka pysähdys bussipysäkille ensimmäisen 50 kilsan jälkeen, ja kenttäolosuhteinen vaipanvaihto desibelien syyn selvittyä. Seuraava taukopysähdys ihan suunnitelman mukaan ABC:lla, jossa tosin kävimme vain vessassa. Pihiyden nimissä, sekä säädön välttääkseni syötiin eväät proosallisesti autossa. Vielä viimeisen etapin aikana, n. 70 km, piti kurvata tien sivuun ihmettelemään pienimmän karjumista. Mitään varsinaista syytä en löytänyt, mutta Joonatan kyllä rauhoittui ihan vain syliin nostamalla ja jaksoi perille asti.

Ei varmaan suurimmalle osalle lasten kanssa matkustaneille mitään ihmeellistä, mutta minä en ole tottunut. Vanhemmat pojat ovat olleet uskomattoman hyviä matkustajia, ja noinkin lyhyt ajomatka on sujunut kivuttomasti yhdellä pysähdyksellä. Hyvin meni nytkin, suhteutettuna.

Tämä kuva aamu-ulkoilusta ennen lähtöä. Lapset löysivät hiekkalaatikosta kuopat, ja niistähän riemua riitti.

No ääh!

Olin vähän itseltänikin piilossa päättänyt laittaa blogiin joka päivä jotain vuoden ajan. Nyt vaan sitten unohdin. No höh. Määrästä ei tingitä, joten tänään luvassa kaksi päivitystä, melkoista diipadaapaa varmaan molemmat. Luovuin tuon tunnisteen käytöstä, kun huomasin lähes jokaisen postauksen menevän sen alle.

Snif. Pieni perfektionisti sisälläni itkee. Ehkä kuitenkin ihan hyvä, ehkä sitä nyt malttaa pitää kesäloman.

Kävin eilen TAAS lenkillä (jo kolmas viikon sisään, oioioi). Lyhyt, mutta tehokas ja uuvuttava, sillä minulla oli Joonatan selässäni, hurtat mukana, Jaakko kävellen (sai paimentaa jatkuvasti, Jaakko kävelee kuin 1,5-vuotias, tutkii koko ajan kaikkea) ja Ahti potkupyörällä. Ei menty kuin pari kilsaa, mutta oli siinäkin riittävästi. Huh.

Päivänpaisteinen perjantai

Olipahan ihana päivä. Aurinko paistoi, eikä kylmää enää muistanutkaan. Julistan kesän virallisesti alkaneeksi, ja heitin kengät jalasta. En tosin ihan ensimmäistä kertaa ollutkaan paljain jaloin ulkona. Tänään se ei kuitenkaan vaikuttanut enää ihan hullulta idealta, lämmintä oli kuitenkin pariakymmentä astetta hipoen. Tuuli tosin yritti useampaakin otteeseen riistää hattuni mukaansa, pitäisi kiinnittää siihen joku elegantti nauha, ettei tarvitsisi jatkuvasti olla varuillaan milloin minkäkin salakavalan puuskan takia. Arvostin kuitenkin hipiääni siinä määrin, että halusin hatun mukaani tuulesta huolimatta.

Ahdilla oli tänään 3-vuotisneuvola, ja jouduin ottamaan kaikki pojat mukaan. Meni yllättävän hyvin, suurin ja pienin jaksoivat molemmat leikkiä kivasti, kun Ahti suoritti mainiosti kaikki neuvolantädin antamat tehtävät. Kovasti kyllä näytti jännittävän. Pituutta on jo pari senttiä päälle metrin, painoa ihanat 15 kiloa, mikä tarkoittaa, ettei Ahti ole enää liian hoikka. Sain vauva-ajan jatkuvasti huolestuneita kyselyjä pojan syömisestä, sillä hän oli melko laiha tapaus. Minusta tuntui jo silloin, että taitaa olla perittyä vain (isän puolelta, jos ette jo arvanneet), sillä maito tuntui maistuvan. Nyt Joonatanin kiskoessa kilon toisensa perään täsmälleen samalla ruokavaliolla voin vain todeta olleeni oikeassa.

Tällaisen lähes-kesäisen-mutta-kuitenkin-keväisen-ja-melko-tuulisen päivän pukeutuminen tuotti päänvaivaa nuorimman kohdalla. Isommat ovat jo niin meneviä ja ilmaisukykyisiä, että kertovat kyllä, jos on kylmä. Päädyin lopulta kaksiosaiseen rymyasuun, hellehattu mynnytyksenä. Kaipaamaan jäin jotain ohuita hiekankestäviä töppösiä, tarjolla on pelkästään talviversiota. En taida viitsiä kuitenkaan hankkia, kohtahan tässä voi mennä paljain varpain perheen "mini"mieskin .

Halusin kovasti näyttää omasta mielestäni onnistunutta värivalintaa asussani, mutta en hoksannut pyytää ketään kuvaamaan. Juuri ja juuri tuosta erottaa liuhuhameeni, joka ei kyllä ole ihan samaa oranssin sävyä hatun kanssa, mutta tarpeeksi lähellä.

Tätä lisää! Aamusta ulos, sitten syömään, ulos taas, jälleen syömään, ja vielä ulos. Sitten kylvyn kautta unille. Jos nyt parina päivänä ulkoilu jäisikin vähän vähemmän, niin tokkopa haittaa.