Meikkiä ja munkkia nassuun

Menin aamupäiväisen perhekahvilavappunaamiaisriehan jälkeen Prismaan. Olin maskeerannut itseni, ja katselin jännittyneenä reaktioita. Ehkä pari vähän pidempää katsetta sain, mutta hämmentävän vähän. Ehkä kaikki muistivat vapun.

Jaakosta en saanut identiteettisuojaista kuvaa, mutta tuhrin pojan naamaan ruskealla huulipunalla ympyröitä (sori, perhekahvilan sohva!) Ja laitoin ruskeasävyisen raitapaidan päälle, sekä pehmeän kruunun päähän. Kostyymin nimi oli Määrittelemätön Eläinkuningas.

Ahti oli Hiiri. Ainakin tasan sen hetken, että sain napattua kuvan. Muuten asu oli "liian kuuma", jopa tuo taskusta pilkistävä hiirinukkekin.

Joonatan oli Humpty Dumpty, sen samat kolme sekuntia.

Simakin onnistui, vaikka minä mielestäni huppeloiduinkin. Kukaan muu juoja ei tunnustanut. Vappuisaa vappua!

Huimaavaa huutoa, osa 2

Näistä seesteisistä tunnelmista siirrytäänkin suoraan kuumaan perunaan, huutamalla kommunikointiin. Kuten jo edellisessä kirjoituksessani mainitsin, olen vasta tässä 2010-luvulla ymmärtänyt, kuinka vakavasta käytösvirheestä tai joidenkin mukaan jopa hulluudesta on kyse. Täysin rehellinen ollakseni, en osaa aivan nähdä huutamista ihan tuossa valossa. Veikkaisinkin jotain selitystä löytyvän suomalaisesta kulttuurista, joka tunnetusti eroaa esimerkiksi välimeren maista erityisesti keskinäisten kanssakäymisten vivahteissa. Epäilisin, vaikkakaan en tiedä, ettei jossain Espanjassa suhtauduttaisi äänen korottamiseen ihan näin ryppyotsaisesti. 

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan väheksyä ongelmaani, ja olenkin vuosien varrella tehnyt kovasti työtä, että saisin tulisen luontoni ja jylisevän ääneni hillittyä. Olen myös ollut huomaavinani, että käsitykseni "huutamisesta" on lapsellinen. Lievä äänenkorotus on minulle vasta "tiukasti sanomista", ja sellainen pellit auki lähtevä jyly vasta varsinaista huutamista. Tunnustan, että parikin kertaa riidan yhteydessä on tullut mylvittyä hiljentämiskehotukseen: "Ai huudan vai?! Tämäkö on sinusta huutamista?! Minä sinulle huudot näytän! TÄMÄ ON HUUTAMISTA!" Kypsää, aikuismaista, rakentavaa. Olen kuitenkin ihan tosissani. En voi uskoa, että jos nyt pikkuisen kiihtyessään ääni kohoaa, olisi se vielä paha. Oppimisprosessa käynnissä. Lisäksi olen saanut luonnolta melkoiset äänilahjat, joten kovan äänen tuottaminen on minulle melko helppoa.

Paradoksaalista tässä on, että itse asiassa pelkään huutoääntä. Jos minulle huudetaan, automaattinen paniikkireaktio on karjua kahta kovempaa takaisin. Jälleen kypsä ja aikuismainen tapa. Tältä pohjalta voin hyvin ymmärtää, miten pelottava saatan olla. Mies on onneksi aika tottunut, vaikka ei hyväksynyt. Ei kuitenkaan pelkää, sentään. 

No, mites lapset? Pelkäävätkö? Pitävätkö äitiä hirviönä? Ahti kyllä loukkaantuu, niin kuin eilen kerroin, mutta pelkoa ei näy. Noloakin tavallaan, mutta ovat tottuneet äidin kohkaamiseen. Yritän ajatella sen positiivisesti. Jos joskus tulevaisuudessa joku yrittää meidän poikia huutamalla pelotella, voivat hyvinkin totuudenmukaisesti viilipyttynä vastata: "Mun äidistä lähtee kuule kovempi ääni."

Omista lapsistani Jaakko reagoi huutamalla kovaan ääneen hyvinkin tempperamenttisesti harmiin ja turhautumiseen, sanaton versio omasta käyttäytymisestäni, selvästi äidinmaidosta imettyä. Hänelle on vaikeaa tuoda keinoja näiden tunteiden käsittelyyn sanavaraston rajallisuuden vuoksi, mutta yritämme parhaamme. Onneksi liekki hiipuu äkkiä leimahdettuaan, ja huutokohtaus ei koskaan kestä kauan. 

Ahti on tullut isäänsä, vaikka kyllä äidinkin tapoja löytyy. Enemmän kuitenkin matkittuna kuin myötäsyntyisena, arvaan ma, joten tästä asiasta ei luultavasti huolta. 

Joonatanista näkee jo nyt, että siinä on äitinsä kuva temperamentin suhteen. Ja vitsit, mikä ääni sillä pojalla on! Hän kun huutaa, niin pikkulinnut putoavat puusta, laulua lainatakseni. Olenkin jo nyt alkanut miettimään, mitä keinoja opetan pojalleni, ettei tarvitsisi aikuisena näiden asioiden kanssa kipuilla. "Älä huuda" kun ei oikein tätä ongelmaa ratkaise. No, onneksi tässä on vielä hetkinen aikaa.

En kuitenkaan aio omienkaan käyttäytymismallieni suhteen luovuttaa, tai todeta, että tällaiset kortit on jaettu, hyväksykää tai hylätkää. Olen jo paljon kehittynyt, ja toki vireystilakin vaikuttaa. Pikkulapsiajan jäätyä taakse voi olla paljon helpompi hillitä huutonsa. Haaveeni tulevaisuudesta onkin, että pojat kertovat kavereilleen, miten äiti ei huuda suunnilleen koskaan, eikä ole oikein ikinä huutanutkaan, mutta silloin harvoin kun tarvetta on, sitä kyllä totellaan. Autuaasti olisivat lapsuusvuotensa todellisuuden unohtaneet. No joo, ehkei ihan siihen pisteeseen koskaan päästä, mutta pitäähän sitä ihmiselle olla tavoitteita. Minusta tulee siis hoikka, maratonkuntoinen, maisteri ja hyvin harvoin huutava neljän lapsen opettajaäiti. 

Huimaavaa huutoa, osa 1

Nukahdin eilen jo muutenkin hiukan huonosti ajoitettuun imetyshetkeen, jonka seurauksena tuli kiire linja-autolle. Kolme minuuttia aikaa, lapset odottivat eteisessä puettuina ja minä kiskon kuumeisesti kenkiä jalkaan. Tuulikaapissa on roskapussi, jota Ahti kahisuttelee.

"Älä koske siihen roskikseen."
"Minä vain..."
"Älä koske siihen roskikseen."
"Haluan..."
"ÄLÄ KOSKE SIIHEN ROSKIKSEEN!"

Siinä se tuli. Helmasyntini. Tunnustan, olen Huutaja. Olen vasta viime vuosina internetin keskustelupalstojen salat löydettyäni oppinut ymmärtämään, että osalle ihmisistä lapselle huutaminen on hirveä asia. Ennen ajattelin sen kuuluvan normaaliin perheeseen yhtenä osana äänimaailmaa, kenellä enemmän, kenellä vähemmän.

Nykyään olen tietoinen, että huutaminen on väkivaltaan verrattavaa kidutusta, ja jokaisen huutamalla hermostuvan kuuluu hakeutua ammattiavun piiriin välittömästi, mieluiten jättäisi parisuhteen ja lapset hankkimatta kokonaan.

No, ihan näin radikaalia kärjistystä en voi allekirjoittaa, mutta olen vahvasti sisäistänyt, ettei huutaminen ole hyväksyttävää käytöstä. Minulla on puolustuspuhe! Esikoinen ei ymmärtänyt tavallista äänenvoimakkuutta ja sanoja, eikä aina ymmärrä vieläkään. Karjuminen tuntui usein olevan ainoa verbaalinen keino, millä hänet sai lopettamasn kielletyn asian tekemisen, tai esimerkiksi pysähtymään ennen autotietä. Puhumattakaan esikoisen alkuvuosien kuormittavuudesta, joka sai minulta pinnan kireälle kuin minkä tahansa hyvin viritetyn soittimen diskanttipuolen kielen. Nyt Jaakko jo ymmärtäisi enemmän, mutta tapa on jäänyt ikävästi päälle. Oikein hämmästyn välillä kieltäessäni normaalilla äänellä, jos Jaakko tottelee.

Ahdilta onneksi tulee palautetta. Eilinen karjaisuni sai huulen väpättämään, loukkaantunut ilme kohosi kasvoille, ja itkuinen selitys puhkesi ilmoille. Katastrofi estettiin pikaisella (ja aidolla) anteeksipyynnöllä ja selityksellä kiireestä, sekä hermostumisesta.

Olen myös parikin kertaa hetkellisen maltin menettämisen seurauksena pitkään istunut ja lohduttanut sylissä itkevää poikaa, jonka ainoa synti oli tehdä kolmatta kertaa peräkkäin sama kielletty asia äidin ollessa jo valmiiksi huonolla tuulella. Siinä ehtii miettimään, oliko tämä nyt todella se järkevin ja hedelmällisin tapa toimia.

Onneksi aina voi kehittyä. Jatkan aiheesta huomenna lisää, nyt on antaa banaania nuorimmaiselle.

Työtä käskettyä

Olimme juuri saapuneet Jaakon puheterapiaan, ja laittelin vielä jotain vaatteita naulakkoon selin poikiin. Kehotin Ahtia asettamaan kenkänsä sievästi riviin, niin kuin äidin kengätkin ovat, ja sain vastaukseksi avuliaan "Minä laitan Jaakonkin kengät siististi!" Kehuin kovasti tätä aloitteellisuutta, käännyin katsomaan lopputulosta pojan pyrähtäessä leikkimään. No, ei nyt mennyt ihan niin kuin olin ajatellut, mutta yrityksestä ja innovaatiosta täydet pisteet!

Sunnuntain simahdus

Ensimmäisen kerran tein itse simaa! Aina sitä jotain uutta tulee eteen. Joka vuosi on pitänyt, mutta ikinä en ole muistanut tehdä. Kehitystä!

Protip: Valtava läjä pyykkiä ripustuu hitaasti, mutta varmasti, jos katsoo tabletilta samalla elokuvaa. Haittapuolena saattaa haluta valvoa liian myöhään ja melkein unohtaa blogin.

Lauantain laihdutuspostaus (muka)

Kuka muka jaksaa katsella kuvia minusta joka ikinen viikko? Etenkin, kun ne eivät tällä hetkellä mitenkään mairittelevia ole. Olen kerta kaikkiaan jumissa painoni kanssa, eikä oikein riitä energiaa tehdä asialle mitään. Lohduttaudun, että tätä se on joka kerta ollut imetyksen loppumiseen saakka, ja internetskaja on pullollaan vertaistarinoita. Päätin kuitenkin koittaa taas vaihteeksi karkkipäivää, josko siitä olisi jotain apua. Itse asiassa en ole edes nyt syönyt karkkia ja suklaata, mutta tavallaan juuri siksi. Nyt on mennyt jo melkein viikko ilman ihmeempiä herkkuja, en halua alkaa ajattelemaan, että nyt voikin sitten kiskoa kaksin käsin muutaman päivän.

Ruokahalu on ollutkin vähän tiessään. Talossa riehuu oksennustauti, mutta hyvin lievänä. Kaksi kolmesta muksusta on oksentanut kerran, yksi voi pahoin aamupäivän. Ei hullumpaa mahataudiksi. Toivottavasti ei jotenkin pahene äkkiä. Luulen itse saaneeni mahassa kiertävän version taudista, ei tosiaan oikein tavalliseen tapaan ole ape maistunut. On toki, mutta sellaisen pienen ja hoikan naisen tavalla. Ei ollenkaan minulle tyypillistä, hah.

Kokeilin taitojani porkkanan kovertamisessa. Tulppaanit muistuttivat lähinnä tassunjälkiä, ja Mies näki niissä oman visionsa. Tunnistatteko?

Otin tavoitehousuistakin kuvan, mutta ei mitään uutta auringon alla, tai ainakaan housuissa. Joten päivittelen sen sinne muuttumattoman joukon (ketä tässä yritetään huijata, kyllä ne vähän enemmän kiristi taas) jatkoksi vaikka ensi perjantaina seuraavan kuvan kanssa, nyt ei jaksa.

Miehen kanssa keskusteltiin tänään, että pitäisi yrittää muuttaa ruokasuhdettaan kulinaristisempaan suuntaan. Omalla kohdallani se tarkoittaisi "enemmän on enemmän" asenteen muuttamista makustelevampaan suuntaan. Olisi hyvin kokonaisvaltainen muutos, ja vaatisi niitä vanhoja tuttuja juttuja. Keskittymistä ateriahetkeen, pieniä suullisia, pienempiä annoksia, hotmimisen totaalikieltoa, hidasta syömistä. Semmoisia jo mainitun pienen ja hoikan naisen itsestäänselvyyksiä, vaikka ei pitäisikään yleistää.

Kertaus on opintojen äiti ja laihduttamisen pakkopulla, toisinaan ainoa pulla, jota kahvin kanssa saa. Tämän viikon kertausharjoituksissa olisivat jälleen kerran vesi, vesi, ja vesi, satunnaista teetä unohtamatta. Juon edelleen liian vähän, ei vaan onnistu. Lisäksi kokeilen keskiviikkoista karkkipäivää ainakin vähän aikaa. Ei mikään loppuelämän ratkaisu, ei edes oikein sovi minulle, mutta yritetään nyt taas välillä jotain. Annan itselleni oikeuden lopettaa karkkipäiväily heti kun siltä tuntuu, sitä ei lasketa häviöksi. Ei nyt pitäisi mikään mahdoton juttu olla, kun karkkipäivään ei lasketa leivonnaisia tai jäätelöä. Jos alan korvikeherkkuja vetelemään, vihellän pelin poikki.

Joskus mietin, että olenkohan vain jotenkin huonokuntoinen tai muuten luuseri? Olisivatko monet muutkin näin väsyksissä sellaisten päivien jälkeen kuin minulla on? Vai olenko ainoa? Onko minussa jotain vikaa, ylipainoinen pullamössö? Luultavasti päiväni olisivat kenelle tahansa edes jollain tasolla raskaita. Toisaalta, jos väsymykseni johtuu huonosta kunnosta, pystyn tekemään asille jotain. Viimeistään alkaessani taas juosta ("huomenna"), pitäisi iltaisin olla energiaa vaikka mihin, noin niin kuin teoriassa.

Ei liene kenellekään suuren suuri yllätys, ettei gradu ole edennyt tippaakaan. Toisaalta siivouskomero on nyt järjestyksessä, ja pari muutakin juoksevaa hommaa tehty alta, kun ei ole blogi vienyt liikaa aikaa iltaisin. En kuitenkaan aio antaa gradun kanssa periksi. Ensi viikko menee Ahdin syntymäpäivien valmisteluun, mutta sitten lähtee graduyritys numero 648.

Ihanaa lauantaita, nauttikaahan täysin siemauksin viikonlopusta!

Peruutettu perjantai

Siis vähänks on tyhmää blogata vaan siitä, ettei bloggaa tänään, niinku.

TBT: Gigolot kannoilla

Olen minäkin sentään ulkomailla ollut. Ihan jopa muutaman kerran. Myöhästyin noin viidellä vuodella ajasta, jolloin alkoi olla ihan tavallista kauraa reppureissata läpi Intian, joten minulle jonkun muun (kiitos äiti!) lompakosta maksettu matka Turkin Alanyaan oli aika kova juttu. Vaikkakin paikoin hienoista myötähäpeää herättävä. 

Patikoimme rannalla, ja huomasimme pari pientä poikaa. Jälkikäteen veikkaisin, että 10-12-vuotiaita? He kävelivät jäljessämme. Kuljimme edelleen. Niin pojatkin. Aloimme arvuutella, minne he voisivat olla matkalla, tämä suunta kun oli oikeastaan pelkkää rantaviivaa kilometrien päähän. Muistaakseni jotain 9 km lenkkiä itse tavoittelimme. Pojat saavuttivat meitä vähitellen, tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Aloimme vähän kiusaantua. Ties mitä pitkäkyntisiä. Mitähän ne haluvat? Myyköhän ne jotain? Miksi ne nyt meitä seuraavat. 

Lopulta, kun pojat kulkivat suunnillen vieressämme, ja olimme koittaneet parillakin turhalla pysähtymisellä harhauttaa heidät kimpustamme, kysyin suoraan, mitä he meistä halusivat? Pojat katsoivat toisiinsa, kuiskuttivat jotain, ja kysyivät sitten ikääni. -23, vastasin kummastuneena. Leuat valahtivat. Jalat alkoivat vispata hämillisesti. Eivät osanneet sen kummemmin selittää asiaansa, joten käännyimme äitini kanssa jatkaaksemme matkaa. Hetken kuluttua vilkaisin taakseni huomatakseni poikien suunnanneen takaisin. Äitini alkoi nauraa, ja hetken päästä minullekin valkeni. Nehän olivat vokottelemassa minua! Minua! Nuo keskenkasvuiset! Pikku pojat! Noo, tukkani oli kyllä saparoilla, mutta ei kai minun naamastani voi erehtyä? Kypsyyteni suorastaan tihkui sieraimistani? No, arvioikaa itse, vuodelta 2006:

 

 

Ja se pakollinen kameli.

Jee, lapio!

Jep jep. Kohta saa olla silmät selässäkin. Mutta nyt vielä rattaista pois pääseminen on riittävän kiinnostavaa. 

Elämänhallinnallinen neuvo

Sarjassamme "älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä sanon". Jos teillä on joku urakka, jonka olette suunnitelleet tekevänne vähän kerrallaan pidemmän ajan kuluessa, toimikaa niin. Älkää rykäiskö hommaa valmiiksi viime hetkessä yöunista tinkien. Se kostautuu.

Saattaa käydä vaikka niin, että pyykinpesu jää, jolloin joudutte ilmestymään lapsen harrastukseen minihameessa, ilman sukkahousuja, kirkkaankeltaisissa polvisukissa. Pokka piti.